Venäläisille ei enää kelpaa pelkkä kansallistunteen nostatus

Venäläisiä eniten kuohuttanut aihe tänä kesänä ei ollutkaan maassa järjestetty jalkapallon maailman Cup, mikä vaikutti ainakin jalkapalloa ymmärtämättömän näkökulmasta sujuneen hienosti, vaan samaan aikaan julkituotu ehdotus eläkeiän nostosta.  Hallitus ehdottaa naisten eläkeiän nostamista 55 vuodesta 63 vuoteen 2034 mennessä ja miesten eläkeiän nostoa 60 ikävuodesta 65 vuoteen 2028 mennessä alkaen vuodesta 2019. Tämä ehdotus menikin jo ensimmäisessä käsittelyssä läpi Duumassa (lain voimaantuloon tarvitaan kolme käsittelyä ja presidentin puumerkki), mutta sittemmin kansalaisten valtava vastustus on alkanut lehtitietojen mukaan huolettamaan maan johtoa eikä presidentinkään suosio ole selvinnyt kuivin nahoin kansalaisten vihan ryöpsähdyksistä.

Eläkeiän nosto ei ole tietenkään koskaan suosittu reformi, vaikka siihen liittyisi myös eläkkeiden nostaminen. Uudistuksesta vastaava ministeri Maksim Topilin on ehdottanut eläkkeiden sitomista indeksiin, joka olisi suunnilleen kaksi kertaa inflaation verran, ja siten venäläisten nykytasollaan hyvin vaatimattomat eläkkeet (keskimääräinen eläke vuonna 2017 oli noin 120 euro kuussa) kasvaisivat myös reaalisesti. Tästä huolimatta venäläiset ovat yllättävän innokkaasti lähteneet vastustamaan eläkereformia ja kyselytutkimusten mukaan vastustuksen syy ole niinkään se, että ei ymmärrettäisi reformin syytä (ikärakenne ja eläkerahaston rahojen riittävyys) vaan ollaan eri mieltä valtion viime vuosien rahan käytön kohteista.

Riippumaton tutkimuskeskus Levada tutki kesällä venäläisten suhtautumista eläkereformiin ja kyselyn mukaan 89 % venäläisistä vastustaa sitä ja samalla venäläisten halukkuus osallistua protesteihin kasvoi korkeimmalle tasolleen sitten 1990-luvun (heinäkuussa 69 % näkee protesteihin osallistumisen mahdollisena).  Eläkereformia koskevan kyselytutkimuksen mukaan kansalaiset ymmärtävät kyllä hyvin, että venäläiset vanhenevat kiihtyvään tahtiin ja että yksinkertaisesti rahaa ei ole: jo nykyisellään vain 60 % eläkkeistä pystytään maksamaan valtion eläkerahastosta ja loput eläkkeet joudutaan kattamaan federaation budjetista. Kansalaisia kuitenkin harmittaa se, mihin valtion rahoja on käytetty viime vuosina sen sijaan, että niitä voitaisiin käyttää omiin kansalaisiin. Erityisiä rahareikiä ja kalliita turhakkeita mainitaan olevan esimerkiksi yllä mainitut jalkapallon MM-kisat, Sotshin olympialaiset sekä sodat Syyriassa ja Ukrainassa.  Mutta eikö näiden ”projektien” pitänyt olla juuri ne Venäjän (ja sen presidentin) suuruutta korostavat asiat ja lisätä maan johdon arvostusta kotimaassa?

 Lisäksi kansalaisia suututtaa (kaikissa ikäryhmissä sekä köyhemmissä että keskiluokkaisemmissa tuloluokissa) suuryritysten ja oligarkkien tukeminen, virkamiesten palkkojen nostaminen ja jatkuvat korruptioskandaalit. Levadan tutkijat kirjoittavat, että näin yhteneväistä vastustusta jotain tiettyä reformia kohtaan ei ole aikaisemmin havaittu heidän arvionsa mukaan Venäjällä. (Toisaalta oman käsitykseni mukaan näin suuria reformeja ei ole juuri vakavasti yritettykään Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ja nyt on jo osittain myöhäistä.) Samaan aikaan venäläiset ovat huolissaan terveydestään: monet haluaisivat tehdä töitä, mutta pelkäävät ettei terveys riitä.

Kansallistunnon pönkitys on saattanut toimia aikoina, kun samalla kansalaisten elinolot ja tulot ovat kohentuneet ja tulevaisuus näyttää valoisalta myös omille lapsille. Kansallistunnon nostatuksen onkin ylläpitänyt presidentin suosiota Krimin jälkeisen laman ajan 2014-16, mutta sillä ei enää voida täyttää kansalaisten vatsoja ja kukkaroita. Presidentti Putinin suosio on Levadan mukaan tippunut Krimin jälkeisen ajan pohjalukemiin 67 %:iin, kun vielä ennen eläkeuudistuksen ilmoitusta suosio huiteli 80 %:n paikkeilla.  Venäläisten käytettävissä olevat tulot eivät ole vielä toipuneet vuoden 2013 tasolle, vaikka palkkatulot ovat kasvaneet jo vuoden 2017 alusta. Samalla kansalaisten jo historiallisestikin suuri epäluulo maansa virkamiehiä ja esimerkiksi Duumaa kohtaan paistaa kyselytutkimuksissa ja vahvoja huhuja liikkuu, että virkamiehet tai Duuman edustajat saisivat poikkeuksen eläkeikää nostettaessa, mikä on raivostuttanut kansalaisia entisestään.

Vallanpitäjien tähän asti hyvin toiminut työnjako, missä pääministeri, hallitus ja virkamiehet ottavat vastaan kaiken loan, mitä politiikan muutoksista tulee kansalaisilta ja presidentti voi esiintyä hyvänä tsaarina ja mahdollisesti erottaa näytöstyyliin jonkun hallituksesta tai alueen johdosta. Samalla kun elintaso polkee paikallaan, rahaa käytetään kahteen eri sotaan ulkomailla ja järjestetään megaprojekteja turisteille, venäläisten on ymmärrettävästi vaikea luovuttaa lisää rahaa valtiolle ja luopua saavutetuista eduista.

 

 

Kohtaamisia venäläisen sielun kanssa

 Jari Jumpponen  East Office/18.6. 2018

Jari Jumpponen

East Office/18.6. 2018

 Onko olemassa venäläistä sielua (русская душа) ja mitä siihen sisältyy – vieraanvaraisuutta, tunteellisuutta, suuripiirteisyyttä, seurallisuutta? Tästä muistui mieleen eräs matka, joka sisälsi monia kohtaamisia.

 Viime vuosituhannen lähestyessä loppuaan matkustimme opiskelukaverini kanssa Moskovaan. Elettiin kevättä 1999 ja pääministeri Stepashin, samaa virkaa aiemmin hoitanut Tshernomyrdin ja voimansa tunnossa ollut Moskovan kaupungin pormestari Luzhkov olivat useimmin veikatut nimet presidentti Jeltsinin seuraajaksi.

 Moskovaan saapuminen ei käynyt meiltä kovin vaivattomasti – olimme ostaneet menoliput säästösyistä vain Viipuriin järkeiltyämme, että paikan päällä matkalippuja saisi edullisemmin. Pietarissa juna-aseman lipunmyyjän kaivaessa taskulaskimen esiin järkeily osoittautui huteroksi – kansanluokan menolipusta pyydettiin 1600 ruplaa (tuolloin vajaat 300 euroa), mikä tuntui kalliilta. Katselin ympärilleni hetken ja käännyin omilla lippuostoksillaan olleen nuoremman paikallisen ennestään tuntemattoman ja Juriksi esittäytyneen kaverin puoleen, joka kertoi Moskovan-lippujen maksavan noin 80 ruplaa. Hän ei ollut uskoa kaksoishintajärjestelmän olevan niin raju, että ulkomaalaisilta pyydettäisiin 20-kertaisia hintoja, kunnes kysyttyään itse asiaa lipputiskiltä vakuuttui siitä. Juri osti meille liput omalla passillaan, ja kysyimme josko voisimme viedä hänet jonnekin syömään tästä hyvästä. Juri hymyili ja vastasi mielellään lähtevänsä McDonald’siin – ensimmäinen Pietarin ravintola oli avattu 1,5 vuotta aiemmin ja paikassa oli edelleen uutuudenviehätyksensä. Hampurilaisten jälkeen Juri kysyi josko voisi tarjota meille vastavuoroisesti oluet kantakuppilassaan. Kapakan sulkemisajan lähestyessä siirryin ulos raitista ilmaa haukkaamaan saaden hetikohta seurakseni pari miliisiä, jotka ounastelivat olisiko taskuissani huumeita. En muista ehdinkö kysyä olivatko miliisit osto- vai myyntiaikeissa, mutta muistan näiden lähteneen rivakasti kapakan tomeran tarjoilijaemännän ilmestyttyä ovenpieleen ja tehden selväksi ettei heidän kapakkansa asiakkaisiin kajota.

 Moskovaan saavuttuamme asemalla vastassa oli ystävämme Tanja, suomen kielen opiskelija Petroskoista joka oli muuttanut paria kuukautta aiemmin pääkaupunkiin. Täti oli järjestänyt hänelle työpaikan duuman oikolukuosastolle, jossa kolmenkymmenen työntekijän joukko stilisoi kansanedustajien puheita, mietintöjä ja julkilausumia ennen niiden julkistamista. ”Hirveästi virheitä mutta kiva kollektiivi” tuumi Tanja. Hän oli asemalla vastassa tädin ja tämän miehen kanssa, ja he ajoivat meidät pikavauhtia majapaikkaamme. Itse asiassa kyyti oli sen verran rivakkaa, että miliisi pysäytti meidät puolentusinan kertaa. Tanjan tädin mies oli miliisin riveissä itsekin mutta hieman korkeammassa alaisinaan puolenkymmentä rikostutkijaa. Hänen henkilökorttinsa nähtyään meidät pysäyttänyt miliisi veti yleensä käden lippaan, ojensi kortin takaisin ja pahoitteli pysäytystä.

 Majoituimme Tanjan tädin ystävättären luo koska tädin perheen luona oli toisia vieraita kyläilemässä. Ystävätär oli haltioissaan saatuaan vieraita yökylään ja herätti vielä naapurinsakin syömään kuuden salaatin ja kolmen lämpimän aterian yöpalaa joskus puolen yön tuolla puolen.

 Tanja vuokrasi pientä huonetta nuoren sotaveteraani Sashan ja tämän vaimon asunnosta. Istuimme seuraavan illan Sashan keittiössä, jossa keittiönpöytä piti nostaa paikaltaan jos mieli päästä istumaan pöydän toiselle puolelle. Se oli tietysti hankalaa kun pöytä notkui kukkurallisia kulhoja, purnukoita ja karahveja ja siten jossain vaiheessa iltaa totesimme, että oli kätevämpää ryömiä pöydän alta omalle paikalleen kuin nostaa pöytä aina paikoiltaan. Sasha kertoi vuosistaan Afganistanissa, jossa oli loukkaantunut kranaatinsirpaleesta ja saanut päävamman, minkä myötä menettänyt työkykynsä. Hän ei vaikuttanut katkeroituneelta, oli selvästi ylpeä oltuaan rintamalla ja kaipasi sotakavereitaan joihin ei tullut pidetyksi yhteyttä.

***

 - Kyllä varmasti vieraanvaraisuutta, tunteellisuutta, suuripiirteisyyttä ja seurallisuutta löytyy ja löytyy paljon muutakin. Ystävien vuoksi ollaan valmiit tekemään suuriakin palveluksia – ja vastaavasti tietysti itse on yritettävä olla avuksi jos Konstantin muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen ottaa yhteyttä ja kysyy, voisiko hän toimituttaa Saksasta tilaamansa lavuaarin johonkin osoitteeseen Suomessa, josta sen sitten hakisi hieman myöhemmin Pietariin. Tai kun Artem tarvitsee autoonsa uuden vaihdelaatikon, niin tottahan hän ottaa yhteyttä ainoaan tuntemaansa suomalaiseen sen sijaan että selaisi netistä suomalaisten autovaraosamyymälöiden venäjänkielisiä sivustoja. Vastaavasti tietysti me ja muut ulkomaalaiset näyttäydymme venäläisille erilaisina ja jopa eriskummallisina. Venäläiselle on eksoottista ja kummallista, että suomalaisten kanssa voi (ja joutuu) suunnittelemaan tapaamiset niin hyvissä ajoin; että elämä on kovin rytmitettyä, ennakoitavaa ja kyläilyihin on varauduttava. 

***

Puolta vuotta myöhemmin olin Moskovassa uudelleen. Kukaan ei puhunut enää Stepashinista, Tshernomyrdinistä tai Luzhkovista; pääministerin tehtäviä hoitaneesta Putinista oli määrä tulla Venäjän seuraava presidentti. Tanja ei vuokrannut enää huonetta Sashan asunnosta – tämän vaimo oli jättänyt Sashan saatuaan selville, ettei tämä ollutkaan koskaan ollut Afganistanissa saati millään muullakaan rintamalla. Päävamma Sashalla saattoi olla, mutta kaikkineen vyyhti oli varsin kimurantti. Kysyin Tanjalta mitä tämä nyt tuumi muutettuaan uuteen paikkaan ja vuokrattuaan huoneen tasapainoisemmalta vaikuttaneen rouvan luona. ”Nojaa” aloitti Tanja ”ei Sashan luona sen kummempaa ollut asua, itse asiassa jopa mukavampaa. Keittiössä ei ollut ensinkään torakoita”.

 

Mitä on tehtävä?

Istuin tässä tammikuussa Gaidar-forumissa täyden salin lehtereillä ja kuuntelin amerikkalaista historioitsijaa Steven Kotkinia (joka sivumennen sanoen on julkaissut jo kaksi aivan erinomaista osaa tekeillä olevasta Stalin-trilogiastaan). Kotkin osallistui sessioon, jonka otsikko oli käännetty englanniksi ”The October of 1917: 100 years later”, kun venäjänkielisessä otsikossa esiintyi myös sana opetukset (уроки), lieneekö tämän sanan ohittaminen ollut freudilainen lipsahdus kääntäjältä. Kotkin oli yksi kymmenestä podiumilla olleista historijoitsijoista - joista peräti kahdeksan oli ei-venäläistä - ja esiintyi edukseen puhumalla lyhyesti. Hän esitti neljä teesiä Venäjästä: 1) Venäjä on kansakunta, joka kokee itsellään olevan kaitselmuksen antaman tehtävän (providential power). 2) Venäjän kapasiteetti ei ole riittävä toteuttamaan tätä annettua tehtävää. 3) Aika ajoin vallassaolija(t) pyrkivät kuromaan em. resurssivajeen umpeen modernisoimalla Venäjää väkisin tuoden sinne läntisiä toimintatapoja ja 4) pyrkimys vahvaan valtioon johtaa siihen, että valta keskittyy yhdelle ihmiselle – ja tämä sitten tarkoittaa, että vallassaolijaa ei saa kritisoida, koska silloin tule kritisoineeksi koko valtiota.

Yksinkertaistus niin kuin kaikki mallit, mutta varsin tehokas sellainen. Salistakaan ei kuulunut yhtään vastalausetta.

Kohdassa kaksi mainittu resurssivaje on varmasti asia, joka pitää Venäjän valtaeliittiä öisin valveilla (ainakin vertauskuvallisesti), koska tavoitteiden ja resurssien välinen kuilu ei paranna millään tavalla yhteiskunnan vakautta. Tämän ristiriidan toi esiin aika moni puhuja em. forumin muissakin sessioissa; yhdessä lukuisista paneeleista todettiin, että ”on vaikea olla maailmanvalta, jos tuottaa kolme prosenttia maapallon BKT:sta”.

Mitä on tehtävä, kysyi Lenin kirjansa otsikossa aikanaan?[1] Vastaus on suuresti kiinni siitä, keneltä sattuu kysymään. Mielenkiintoisen näkökulman tarjoaa Alexander Auzan[2], joka tuo öljyn ja kaasun rinnalle kolme tekijää, jotka voivat merkittävästi vaikuttaa Venäjän talouden vastaiseen kehitykseen. Nämä ovat 1) ihmisiin liittyvä henkinen pääoma, 2) suuren pinta-alan tarjoama potentiaali sekä 3) Neuvostoliiton perintönä saatu militääriteknologiaan liittyvä osaaminen.

Kun pohtii kohtia yksi ja kaksi, tulee helposti esiin se ympyrän neliöimistä muistuttava haaste, joka presidentti Putinilla ja hänen lähipiirillään on: millä saada nuoret ja luovat aivot kehittämään uusia tuotteita, jotka lopultakin tekisivät Venäjästä muunkin kuin energialähteen ja samalla kontrolloida sekä pitää kurissa kaikkea tietovirtaa, joka ihmisten välillä kulkee? Haasteeseen tuovat omat lisänsä oikeuslaitoksen toimimattomuus sekä valtion kaikkivoipaisuus taloudessa.

Ilmeistä on, että ongelma on tunnistettu ja tunnustettu. Tämä tuli selvästi esiin esimerkiksi presidentti Putinin äskeisessä kansakunnan tilaa koskevassa puheessa, jonka taloutta koskeva osio jäi paljon vähemmälle huomiolle kuin aseteknologian kehitystä ja kansainvälisiä suhteita käsitellyt toinen puoli. Oman ryytinsä tuo myös se, että inhimillisen pääoman kasvattamiseen liittyvät teot kantavat hedelmää pitkäiskuisesti, eikä pitkän aikavälin suunnitelmallisuus ole ollut venäläisten poliitikkojen vahvuuksia historian saatossa. 

[1] Itse asiassa Lenin lainasi tämän nimen N.Tshernyshevskin romaanista.

[2] Alexander Auzan: “Revolutions and evolutions in Russia: In search of a solution to path dependence problem”, Russian Journal of Econimics, December 2017

Haluavatko venäläiset muutosta? ja mihin suuntaan?

Sinikka Parviainen, East Office

Vaikka Venäjällä maaliskuussa 2018 pidettävien presidentinvaalien lopputulos näyttää varmalta, vaalien alla on silti ollut merkittävästi keskustelua sekä yhteiskunnallisista että talouden uudistuksista. Moskovan Carnegie instituutin ja riippumattoman Levada Center:n  elokuussa 2017 tekemän kyselytutkimuksen mukaan yli 80 % haastatelluista venäläisistä haluavat muutosta nykytilanteeseen joko radikaalisti (42 %) tai vaiheittain (41 %) ja vain 11 % haastatelluista oli tyytyväisiä nykytilanteeseen.

Eniten radikaalia muutosta haluavat huonommin toimeentulevat, huonosti koulutetut ja pienillä paikkakunnilla asuvat yli 55-vuotiaat, jotka ovat jääneet jälkeen muun väestön tulokehityksestä. Yllättävintä kyselytutkimuksessa on kuitenkin nuorten venäläisten haluttomuus muutokseen. Alle 25-vuotiaiden ryhmässä on vähiten vastaajia, joiden mielestä radikaalit muutokset ovat tarpeellisia, ja 15 % nuorista on sitä mieltä, että mitään muutoksia ei tarvita. Tutkimuksessa arvioidaan, että nuorten haluttomuus muutokseen johtuu sitä, että nuorilla on vain kokemuksia nykyisestä hallinnosta ja nykyhallinnon kannatus nuorten parissa on Venäjän keskiarvoa suurempaa. Muutoshalut kuitenkin kasvavat merkittävästi 25 ikävuoden jälkeen, kun vastaajilla on omaa perhettä ja vastuu omasta urasta.

Vuonna 2014 eräs tunnettu Venäjän talouden tutkija argumentoi Putinin suosion korreloivan vahvasti öljyn hinnan kanssa, ja jos öljyn hinta laskee merkittävästi, Putinin lähtölaskenta alkaa. Öljyn hinta lähti laskuun vuonna 2014 ja siitä eteenpäin, mutta Putinin suosio pysyi korkealla. Presidentin suosiota ovat ylläpitäneet Venäjän voimannäytöt ja lännen vastareaktiot globaalissa politiikassa, mitkä tulivat kuin tilauksesta niille monille Venäjällä, jotka ovat haikailleet Venäjän ja Neuvostoliiton suuruuden perään.

Olisiko kuitenkin tämä voimapolitiikka-kortti jo käytetty, kun Venäjällä on jo neljä vuotta heikkoa talouskehitystä takana ja ennusteet eivät lupaa korkeita öljyn hintoja? Saman tutkimuksen mukaan maan johdon tärkein tehtävä on venäläisten mielestä parantaa kansalaisten tulotasoa ja hyvinvointia (25% vastaajista) ja sosiaaliturvan parantaminen (17 %), mutta vain 3 % pitää Venäjän suurvalta-aseman pönkittämistä tärkeänä. Tämä voi indikoida, että venäläiset haluavat tasaisempaa tulonjakoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta pelkän rahallisen tulon kasvattamisen sijaan. Menestyvät moskovalaisetkin katsovat, että maan johdon tulisi keskittyä enemmän sisä- kuin ulkopolitiikkaan. Vuonna 2017 venäläisten palkat ovat kasvaneet kyllä huikeaa vauhtia ja inflaatio on ennätysalhaalla, mutta väestön reaaliset käytettävissä olevat tulot ovat jatkaneet laskuaan. Lisäksi 50 % vastaajista näkee valtion tärkeimpänä kehityskohteena olevan terveydenhuollon parantamisen ja top kolmosessa on myös koulutuksen parantaminen (31 % vastaajista). Tämän perusteella Venäjän johdon tulisi nyt tehdä Venäjästä myös sisäisesti vahva pelkän kovan ulkokuoren sijaan kaikkien venäläisten hyvinvointia nostamalla. Mistään pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihannoinnista ei kuitenkaan ole kyse: ihannevaltioina nousevat esiin autoritaariset ja öljyrikkaat Arabiemiraatit ja Saudi-Arabia.

Demokraattiset oikeudet ja liberaalit uudistukset eivät suurta osaa venäläisistä vieläkään kiinnosta, mutta yllättäen (vilpillisetkin) vaalit nähdään tärkeänä instituutiona kertoa mielipiteensä ja halunsa muutokseen. Yhteensä 43 % uskoi vaalien olevan tärkeä muutoksen väline ja tähän sisältyi paljon nykyiseen hallintoon kriittisesti suhtautuvia ryhmiä.  Aktiivisempaan ja radikaalimpaan poliittiseen aktivismiin taas ei tunnu tämän tutkimuksen mukaan olevan laajaa kannatusta. Paljon on esitetty pelkoja ja uhkakuvia, mitä tuleman pitää Putinin jälkeen. Ehkä muutos Venäjällä – mihin tahansa suuntaan - tapahtuukin vuoden 2024 jälkeen perinteisempää tietä?

 

Keskimääräistä onnellisemmat venäläiset

 Jari Jumpponen  East Office/22.1. 2018

Jari Jumpponen

East Office/22.1. 2018

Hemingwayn sanoin onnellisuuteen vaaditaan hyvä terveys ja huono muisti, Abraham Lincoln taas oli sitä mieltä, että ”ihminen on juuri niin onnellinen kuin päättää olla”. Jos kaikki onnelliset perheet ovat toisensa kaltaisia, ovatko kansatkin?
 
The World Happiness Reportin (2017) tulosten mukaan Norja, Tanska ja Islanti ovat maailman onnellisimmat maat. Viidentenä oleva Suomi ei jää kauas – asteikolla 0-10 onnellisuutemme on 7,47 kun se kärkimaa Norjassa on 7,54. Ruotsi on vertailun kymmenes (7,28). 
 
Mutta ovat venäläisetkin keskimääräistä onnellisempia. Venäjä on 152 maan vertailun 50:s tuloksella 5,96, kun globaali keskiarvo on 5,36. Itse asiassa Venäjän tulos on tasoissa Italian kanssa ja päihittää mm. Japanin, Liettuan, Latvian, Romanian, Viron, Turkin ja Kiinan.
 
Venäläisen VTsiom-tutkimuslaitoksen mukaan venäläisten onnellisuus nousi keväällä 2017 huippuunsa sitten Neuvostoliiton hajoamisen – 85% vastaajista kertoi olevansa onnellisia, mikä tarkoittaa yhtä onnetonta viittä onnellista kohden. Sosiologit muistuttavat, ettei venäläisillekään onni ole rahallista – samalla kun onnellisuusmittarit ovat plussalla, on virallisten tilastojen mukaan yli 20 miljoonaa kansalaista köyhyysrajan alapuolella. Onnellisuuden keskeisimmät komponentit ovat Venäjällä perheen yleinen hyvinvointi (33%) ja normaali terveystilanne (22%). Perheet ja ystävät muodostavat turvaverkon, jonka varassa taloudellisten vaikeuksien yllättäessä venäläinen selviytyy – vain 4% vastaajista kertoo luottavansa valtion tulevan hätiin. 
 
Monien mittarien mukaan Venäjä on kehittynyt valoisammaksi elinympäristöksi. Syntyvyys ylitti kuolleisuuden ensi kerran Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 2013. Lapsikuolleisuus on pudonnut - tuhatta syntynyttä kohden vuonna 2000 kuoli 15 alle yksivuotiasta, vuonna 2015 vastaava luku oli alle 7. Luvut kertovat terveydenhoidon kehittymisestä – eivätkä ne jää enää paljoa jälkeen vaikkapa Yhdysvalloista. Samassa ajassa venäläisten itsemurhat ovat vähentyneet puoleen, alkoholimyrkytysten aiheuttamat kuolemat neljäsosaan ja väkivaltaiset kuolemat yhteen kolmasosaan – toki lähtötasot olivat korkeat, mutta nykytilanne on jo lähellä Suomen lukuja väestömäärään suhteutettuna. 
 
Venäläisen miehen odotetaan tätä nykyä elävän noin 66-vuotiaaksi, kun vielä 2000 miesten odotettavissa oleva elinikä oli 59 vuotta. Alueelliset erot ovat tässäkin merkittävät – Ingushetiassa miesten odotetaan elävän 76-vuotiaiksi kun Tuvan ja Tshukotkan alueella jäädään edelleen alle 60 vuoden. 
 
Italialaisten ja japanilaisten miesten odotettavissa olevat eliniät ovat yli 80 vuotta, vaikka onnellisuusvertailussa nämä eivät yllä Venäjän edelle. Ehkä onni ei olekaan yhtä kuin pitkä elämä – vuosiltaan vähäisempikin voi kenties olla sisältörikkaampi?
 

Sattuvasti sanottua

Sattuvasti sanottua

Kun aikoinani ryhdyin 1980-luvun puolivälissä uudestaan opiskelemaan venäjän kieltä silloisen työnantajani kustantamilla yksityistunneilla sain opettajaltani lahjaksi kirjan, jossa oli erilaisia sananparsia (поговорки). Myöhemmin olen oppinut huomaamaan, että venäläisillä on melkein joka tilanteeseen osuvasti sopiva sanonta. Valitettavasti kirja on matkan varrella hukkunut johonkin.

Venäläinen Seinäjoki

Suomalaisena on helppo tiedostaa, että Moskovan ja Pietarin suurkaupunkien lisäksi Venäjällä on huonojen teiden riivaamaa maaseutua ja Siperiaa. Moskovassa ja Pietarissa asuu venäläisistä kuitenkin vain joka kymmenes ja maaseudullakin vain joka neljäs. Tutkan alle jäävät usein vähemmän kiinnostavat ympäristöt, joissa valtaosa kuuluisista tavallisista ihmisistä asuu. Keitä ja missä nämä ihmiset sitten ovat?

Stalin vs. Putin?

Stalin vs. Putin?

Venäläinen Levada-tutkimuslaitos julkaisi aiemmin tänä vuonna uusimmat tulokset seurantatutkimuksesta, jota on tehty vuodesta 1989 lähtien. Kyselyssä 1600 vastaajaa pyydetään nimeämään 10 maailmanhistoriaan kaikkina aikoina eniten vaikuttanutta henkilöä. Tiedotusvälineet uutisoivat tuloksia otsikoiden Stalinin olevan Putinia suositumpi. Mutta mitä itse asiassa venäläiset vastasivat – ja mitä heiltä kysyttiin?