Kohtaamisia venäläisen sielun kanssa

 Jari Jumpponen  East Office/18.6. 2018

Jari Jumpponen

East Office/18.6. 2018

 Onko olemassa venäläistä sielua (русская душа) ja mitä siihen sisältyy – vieraanvaraisuutta, tunteellisuutta, suuripiirteisyyttä, seurallisuutta? Tästä muistui mieleen eräs matka, joka sisälsi monia kohtaamisia.

 Viime vuosituhannen lähestyessä loppuaan matkustimme opiskelukaverini kanssa Moskovaan. Elettiin kevättä 1999 ja pääministeri Stepashin, samaa virkaa aiemmin hoitanut Tshernomyrdin ja voimansa tunnossa ollut Moskovan kaupungin pormestari Luzhkov olivat useimmin veikatut nimet presidentti Jeltsinin seuraajaksi.

 Moskovaan saapuminen ei käynyt meiltä kovin vaivattomasti – olimme ostaneet menoliput säästösyistä vain Viipuriin järkeiltyämme, että paikan päällä matkalippuja saisi edullisemmin. Pietarissa juna-aseman lipunmyyjän kaivaessa taskulaskimen esiin järkeily osoittautui huteroksi – kansanluokan menolipusta pyydettiin 1600 ruplaa (tuolloin vajaat 300 euroa), mikä tuntui kalliilta. Katselin ympärilleni hetken ja käännyin omilla lippuostoksillaan olleen nuoremman paikallisen ennestään tuntemattoman ja Juriksi esittäytyneen kaverin puoleen, joka kertoi Moskovan-lippujen maksavan noin 80 ruplaa. Hän ei ollut uskoa kaksoishintajärjestelmän olevan niin raju, että ulkomaalaisilta pyydettäisiin 20-kertaisia hintoja, kunnes kysyttyään itse asiaa lipputiskiltä vakuuttui siitä. Juri osti meille liput omalla passillaan, ja kysyimme josko voisimme viedä hänet jonnekin syömään tästä hyvästä. Juri hymyili ja vastasi mielellään lähtevänsä McDonald’siin – ensimmäinen Pietarin ravintola oli avattu 1,5 vuotta aiemmin ja paikassa oli edelleen uutuudenviehätyksensä. Hampurilaisten jälkeen Juri kysyi josko voisi tarjota meille vastavuoroisesti oluet kantakuppilassaan. Kapakan sulkemisajan lähestyessä siirryin ulos raitista ilmaa haukkaamaan saaden hetikohta seurakseni pari miliisiä, jotka ounastelivat olisiko taskuissani huumeita. En muista ehdinkö kysyä olivatko miliisit osto- vai myyntiaikeissa, mutta muistan näiden lähteneen rivakasti kapakan tomeran tarjoilijaemännän ilmestyttyä ovenpieleen ja tehden selväksi ettei heidän kapakkansa asiakkaisiin kajota.

 Moskovaan saavuttuamme asemalla vastassa oli ystävämme Tanja, suomen kielen opiskelija Petroskoista joka oli muuttanut paria kuukautta aiemmin pääkaupunkiin. Täti oli järjestänyt hänelle työpaikan duuman oikolukuosastolle, jossa kolmenkymmenen työntekijän joukko stilisoi kansanedustajien puheita, mietintöjä ja julkilausumia ennen niiden julkistamista. ”Hirveästi virheitä mutta kiva kollektiivi” tuumi Tanja. Hän oli asemalla vastassa tädin ja tämän miehen kanssa, ja he ajoivat meidät pikavauhtia majapaikkaamme. Itse asiassa kyyti oli sen verran rivakkaa, että miliisi pysäytti meidät puolentusinan kertaa. Tanjan tädin mies oli miliisin riveissä itsekin mutta hieman korkeammassa alaisinaan puolenkymmentä rikostutkijaa. Hänen henkilökorttinsa nähtyään meidät pysäyttänyt miliisi veti yleensä käden lippaan, ojensi kortin takaisin ja pahoitteli pysäytystä.

 Majoituimme Tanjan tädin ystävättären luo koska tädin perheen luona oli toisia vieraita kyläilemässä. Ystävätär oli haltioissaan saatuaan vieraita yökylään ja herätti vielä naapurinsakin syömään kuuden salaatin ja kolmen lämpimän aterian yöpalaa joskus puolen yön tuolla puolen.

 Tanja vuokrasi pientä huonetta nuoren sotaveteraani Sashan ja tämän vaimon asunnosta. Istuimme seuraavan illan Sashan keittiössä, jossa keittiönpöytä piti nostaa paikaltaan jos mieli päästä istumaan pöydän toiselle puolelle. Se oli tietysti hankalaa kun pöytä notkui kukkurallisia kulhoja, purnukoita ja karahveja ja siten jossain vaiheessa iltaa totesimme, että oli kätevämpää ryömiä pöydän alta omalle paikalleen kuin nostaa pöytä aina paikoiltaan. Sasha kertoi vuosistaan Afganistanissa, jossa oli loukkaantunut kranaatinsirpaleesta ja saanut päävamman, minkä myötä menettänyt työkykynsä. Hän ei vaikuttanut katkeroituneelta, oli selvästi ylpeä oltuaan rintamalla ja kaipasi sotakavereitaan joihin ei tullut pidetyksi yhteyttä.

***

 - Kyllä varmasti vieraanvaraisuutta, tunteellisuutta, suuripiirteisyyttä ja seurallisuutta löytyy ja löytyy paljon muutakin. Ystävien vuoksi ollaan valmiit tekemään suuriakin palveluksia – ja vastaavasti tietysti itse on yritettävä olla avuksi jos Konstantin muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen ottaa yhteyttä ja kysyy, voisiko hän toimituttaa Saksasta tilaamansa lavuaarin johonkin osoitteeseen Suomessa, josta sen sitten hakisi hieman myöhemmin Pietariin. Tai kun Artem tarvitsee autoonsa uuden vaihdelaatikon, niin tottahan hän ottaa yhteyttä ainoaan tuntemaansa suomalaiseen sen sijaan että selaisi netistä suomalaisten autovaraosamyymälöiden venäjänkielisiä sivustoja. Vastaavasti tietysti me ja muut ulkomaalaiset näyttäydymme venäläisille erilaisina ja jopa eriskummallisina. Venäläiselle on eksoottista ja kummallista, että suomalaisten kanssa voi (ja joutuu) suunnittelemaan tapaamiset niin hyvissä ajoin; että elämä on kovin rytmitettyä, ennakoitavaa ja kyläilyihin on varauduttava. 

***

Puolta vuotta myöhemmin olin Moskovassa uudelleen. Kukaan ei puhunut enää Stepashinista, Tshernomyrdinistä tai Luzhkovista; pääministerin tehtäviä hoitaneesta Putinista oli määrä tulla Venäjän seuraava presidentti. Tanja ei vuokrannut enää huonetta Sashan asunnosta – tämän vaimo oli jättänyt Sashan saatuaan selville, ettei tämä ollutkaan koskaan ollut Afganistanissa saati millään muullakaan rintamalla. Päävamma Sashalla saattoi olla, mutta kaikkineen vyyhti oli varsin kimurantti. Kysyin Tanjalta mitä tämä nyt tuumi muutettuaan uuteen paikkaan ja vuokrattuaan huoneen tasapainoisemmalta vaikuttaneen rouvan luona. ”Nojaa” aloitti Tanja ”ei Sashan luona sen kummempaa ollut asua, itse asiassa jopa mukavampaa. Keittiössä ei ollut ensinkään torakoita”.