Mainiossa kirjassaan Venäjän idea presidentti Mauno Koivisto toteaa, että ”hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä”.

Munkki Filofei kirjoitti 1500-luvulla Venäjästä kolmantena Roomana, joka Konstantinopolin kukistuttua sai Bysantilta ortodoksisen uskon johtavan valtion aseman. Kolmesataa vuotta myöhemmin elänyt kreivi Uvarov julisti Venäjän pohjautuvan kolmeen periaatteeseen: ortodoksiseen uskoon, itsevaltiuteen ja kansanomaisuuteen (narodnost). Opetusministerinä toiminut Uvarov tarkoitti periaatteita sovellettavan ensisijaisesti koulutuksessa, mutta hänen teesinsä on sittemmin sovellettu koko valtioon. 1800-luvun slavofilismin ja zapadnikkilaisuuden ajoista lähtien Venäjä on etsinyt identiteettiään suhteessa länteen, itään ja itseensä. Nykyisen valtiojohdon lempifilosofiksi nimetty ja isovenäläisestä hurmoksellisuudestaan tunnettu Aleksandr Dugin on pitänyt esillä ”neljättä poliittista ideologiaa”, johon liittyvät kiinteästi ajatus moninapaisesta maailmasta ja euraasialaisuus, jonka mukaan Venäjän johtaman Euraasian tulisi muodostaa yksi globaaleista vallan keskittymistä.

Jabloko-puolueen johtohahmo ja viime presidentinvaalien ehdokas Grigori Javlinski nosti vaaliteemakseen Venäjän pääideana pitämänsä ihmisen arvostamisen. Tähän lukeutuvat yksilönoikeudet (ml. omistusoikeus). Vaaleissa hän jäi viidenneksi saaden äänistä hieman yli prosentin osuuden.

Tarvitseeko valtio ylipäätään idean? Toisten mielestä se voi parhaimmillaan toimia ihmisiä yhdistävänä ja antaa kansakunnalle kehityspolun. Ilman ideaa ei siten ole kehitystäkään – eikä välttämättä pidemmän päälle valtiotakaan.

Koiviston viittaus suurempiin päämääriin sisältää ajatuksen Venäjän erityisyydestä ja erityistehtävästä. Levadan kyselyissä heti Neuvostoliiton hajottua 80% piti venäläisiä kansana muiden joukossa ja 13% koki venäläisillä olevan erityisen tehtävänsä. Asetelma kääntyi varsin nopeasti päälaelleen 1990-luvun lopulla ja nykyisin 62% vastaa venäläisillä olevan erityisen merkityksen maailmanhistoriassa. Ylpeyttä koetaan ennen kaikkea maan menneisyydestä ja historiasta – 53% oli tätä mieltä viime vuoden lopussa toteutetussa kyselyssä. Ylpeys historiasta on tätä nykyä suurempaa kuin koskaan aiemmin. Samalla suurimmat häpeän- ja katkeruudentunteet ovat voimistuneet: 60% ihmisistä allekirjoittaa väitteen ”rikas maa ja suuri kansakunta mutta elämme jatkuvassa köyhyydessä ja epävarmuudessa”. Krimin jälkimainingeissa 28% vastaajista harmitteli Neuvostoliiton hajoamista – nyt 45% vastaajista mainitsee sen häpeän ja katkeruuden syynä. Uutena ja voimistuvana ilmiönä 9% mainitsee Putinin valtaantulon kysyttäessä häpeän ja katkeruuden aiheita.

Vuoden 2010 Pietarin talousfoorumissa tuolloin presidenttikautensa puolivälissä ollut Medvedev asetti Venäjän tavoitteeksi lisätä houkuttelevuuttaan maana, ”jonne ihmiset kaikkialta maailmasta voisivat pyrkiytyä etsimään parhaita mahdollisuuksia menestykseen ja itsensä toteuttamiseen”.

Toistaiseksi todellisuus on jäänyt vaatimattomammaksi: viimeisen kymmenen vuoden aikana Venäjälle tulleista 4,3 miljoonasta maahanmuuttajasta noin 90% on peräisin IVY-alueelta, ennen vuotta 2014 Uzbekistanista, Kazakstanista ja Tadzikistanista – ja vuoden 2014 jälkeen etenkin Ukrainasta. Venäjän tilastokeskuksen mukaan vuosina 2014-2017 maahan muutti noin 700.000 ukrainalaista – 28% kaikista maahanmuuttajista. Vedomosti (9.4.2019) uutisoi maahanmuuton kääntyneen laskuun viitaten ulkomaalaisviraston (FMS) lukuihin, joiden mukaan maassa asuisi nyt yhteensä 9,7 miljoonaa ulkomaalaista, kun vuonna 2017 ulkomaalaisia löytyi saman viraston kansista lähes 16 miljoonaa. Samalla kun kuolleisuusluvut ylittävät syntyvyyden, on demografinen haaste yhä suurempi.

Lisäksi ovi käy kahteen suuntaan, tosin Rosttatin mukaan harvemmin ulospäin: tilastojen perusteella lähtijöitä olisi ollut yhteensä 1,8 miljoonaa viimeisen kymmenen vuoden aikana ja näistäkin 80% on muuttanut Venäjältä IVY-alueen maihin. Monet ovat kyseenalaistaneet maastamuuttotilastot. Aiemmin Aleksei Kudrinin johtaman Kansallisten aloitteiden komitean (KGI, Komitet grazhdanskyh initsiativ) tutkimuksessa[1] erot Venäjän tilastokeskuksen maastamuuttolukujen ja eri maiden kansallisten tilastokeskusten maahanmuuttolujen välillä olivat huomattavia: esimerkiksi vuonna 2013 Venäjän tilastojen mukaan maasta muutti teollisuusmaihin 11.000 kansalaista, mutta vastaanottavien maiden tilastot kirjasivat yli 90.000 tulijaa. KGI:n tutkimuksessa havainnoidaan myös maastamuuton suuret alueelliset erot. Kaliningrad, Luoteis-Venäjän raja-alueet ja Venäjän Kauko-Itä ovat niitä, joilta muutetaan ahkerimmin pois. Sen sijaan Venäjän sydänmailta (Ivanovo, Udmurtia, Burjatia) ei lähdetä merten taa. Kirjassaan[2] Maksim Trudoljubov vertaa nyky-Venäjää rakenteilla olevaan taloon, jonka ovi rempsottaa auki: pois lähtevät ne jotka voivat – aktiivisimmat ja tyytymättömimmät, jotka hamuavat korkealaatuisia palveluja (ml. koulutus ja terveydenhoito). He olisivat kyvykkäimpiä myös rakentamaan talon valmiiksi, mikäli näkisivät siihen mahdollisuuksia.